Parhaillaan käynnissä olevassa taiteellis-tieteellisessä Suremisen Taide – hankkeessa (2025–2028) tutkimme ja kehitämme suremisen yhteisöllisiä praktiikoita, taidetta ja muutosvoimaisuutta. Hankkeessa luomme uutta tietoa surun henkilökohtaisesta, kollektiivisesta ja ekososiaalisesta ilmiöstä nykyajassa ja tuomme suremisen merkityksellisyyttä nähtäväksi, kuultavaksi ja koettavaksi hankkeeseen osallistuville ihmisille ja laajemmalle yleisölle.

Tuloksena syntyy kolmen rituaalitaideteoksen sarja.

1. Ylisukupolvinen suru (ensi-ilta 11.11. 2025, Kampin kappeli, Helsinki)
2. Metsän suru, ensi-ilta 29.5.2026 Stansvik, Helsinki
3. Nuorten Suru ja yhteydenkokemus / De ungas sorg och behov av tillhörighet, marraskuu 2026

Ensimmäinen osallistava prosessi ja rituaali on toteutettu, ja alustavat tuloksemme viittaavat siihen, että taiteellisesta lähtökohdasta kehitetyt mm. äänelliset ja liikkeelliset rituaalit voivat

merkittävissä määrin helpottaa surun, mutta myös laajemmin tuntemisen kokemusta ja tunteiden torjunnasta irtautumista.

Hanke vastaa ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen tarpeeseen kehittää uusia, tutkimusperustaisia tapoja ymmärtää ja tukea myös mielenterveyttä aikana, jolloin yhteiskunta ja hoitomallit eivät riitä vastaamaan lisääntyvään kuormitukseen, vieraantumiseen ja merkityskatoon.

Rituaalisten ja taiteellisten työskentelymenetelmien – kuten äänen, liikkeen, rytmin, tilan ja myötätuntoisen havainnoinnin – avulla kehitämme käytäntöjä, jotka tukevat aistimellista ja affektiivista virittäytymistä itseen, toisiin ja maailmaan (affective sensory attunement). Tällainen virittäytyminen toimii vastavoimana vieraantumiselle ja tukee hermoston, kokemuksen ja sosiaalisen yhteyden säätelyä.

Kollektiivinen virittäytyminen voi murtaa tunteiden kylmyyden, sekä myötätunnon ja yhteenkuuluvuuden puutteen, joka liittyy ihmisen ja ympäröivän maailman väliseen suhteeseen.

Hanketta ovat rahoittaneet: Koneen Säätiö, Svenska Kulturfonden ja Signe & Ane Gyllenbergsstiftelse

Tapaaminen klo 15 Stansvikin kartanon parkkipaikalla. Kesto noin kaksi tuntia.  

Rituaalia seuraa integraatiotapaaminen tiistaina 2.6. klo 18–20 Aalto-yliopistolla

Kun kadotamme kyvyn surra, menetämme myös kyvyn uudistua. Tämä on vahingollista yksilöille ja yhteisöille sekä koko ekososiaaliselle systeemille.

Stansvikissa suojelumetsä kohtaa avohakkuun ja rakennustyömaan: alueen, jossa metsäekosysteemiä on peruuttamattomasti rikottu ja maan kerroksia avattu aina peruskallioon asti.

Teoksessa raja näyttäytyy paikkana, jossa erilaiset suhteet ympäristöön tulevat näkyviksi. Vastakkain asettuvat hitaat ekologiset rytmit ja nopea rakentamisen logiikka, metsän monimuotoinen elävä kudos ja metsän tarjoama akustinen tuki ja atmosfäärinen kannattelu, ja ihmiskeskeinen tapa muokata ympäristöä resurssiksi. Raja ei ole piikkilanka-aita, vaan täynnä jännitettä, menetystä ja kysymyksiä siitä, mitä pidämme suojeltavana, pyhänä tai uhrattavana.

Teoksessa raja näyttäytyy paikkana, jossa erilaiset suhteet ympäristöön tulevat näkyviksi. Vastakkain asettuvat hitaat ekologiset rytmit ja nopea rakentamisen logiikka, metsän monimuotoinen elävä kudos ja metsän tarjoama akustinen tuki ja atmosfäärinen kannattelu, ja ihmiskeskeinen tapa muokata ympäristöä resurssiksi. Raja ei ole piikkilanka-aita, vaan täynnä jännitettä, menetystä ja kysymyksiä siitä, mitä pidämme suojeltavana, pyhänä tai uhrattavana.

Rituaalin keskiössä ovat kuunteleminen, virittäytyminen ja yhteinen äänellinen kehollinen työskentely. Meitä kiinnostaa erityisesti sanaton ja affektiivinen tieto: miten voimme harjoittaa herkistymistä, kuuntelua ja vastaamista suhteessa ympäristöön, toisiin ihmisiin ja muihin lajeihin.

Metsän suru kutsuu osallistujia kulkemaan rajavyöhykkeellä, jossa erottelu ja yhteys, suojeleminen ja rikkoutuminen, herkkyys ja voimallisuus voivat olla läsnä samanaikaisesti.

Ylisukupolvisen surun rituaalissa työskentelimme syksyn 2025 ajan 60+ vuotiaiden naisten ryhmän kanssa oman äänen ja liikkeen keinoin. Työskentelyn tuloksena muodostimme rituaalitaideteoksen, jonka tarkoituksena oli tuoda näkyväksi surun muutosvoimaisuutta. Rituaali koostui elementeistä, jotka ovat nousseet ryhmäläisille tärkeiksi.

Kyseessä ei ollut hiottu ja valmis esitys vaan yhteinen rituaali, jonka keskiössä ol omaan suruun ja kollektiiviseen suruun virittäytyminen. Ottamalla osaa toisten suruun osallistujat saattoivat myös kohdata omaa suruaan.

Ylisukupolvisen surun rituaalityöskentelyn pohjalta keskeinen ja myös yhteiskunnallisella tasolla merkittävä havaintomme on, että kun tuntemisen prosessi käynnistyi yhden tunnemodaliteetin kautta, koko tuntemisen kirjo laajentui. Tämä johti myös herkistymiskyvyn laajentumiseen sekä läsnäolon kokemuksen ja vitalisoitumisen lisääntymiseen kaikilla osallistujilla. 

Kehittämiemme taiteellisten käytäntöjen avulla olemme tässä osaprojektissa voineet todeta, kuinka ihmiset ja ryhmät voivat immersiivisten ja rituaalisten menetelmien avulla vapautua tuhoisista, sairauksia aiheuttavista puolustuskäyttäytymismalleista ja kokea monitasoisen muutoksen ja parantumisen. Kyky hienovaraisesti havaita sisäisiä ja ulkoisia aistimuksia, tunteita ja läsnäolon tiloja sekä kohdata ne suhteessa toisiin ja ympäröivään maailmaan on tutkimuksemme mukaan keskeinen edellytys terveydelle ja parantumiselle.